Aistit

"...aistimme todellakin ansaitsevat tulla käsitellyiksi mitä suurimmalla kunnioituksella... sillä tuuli on tuuli, ja auringon lämmittäessä kaarnapalasessa on enemmän vastauksia kuin kaikissa niissä kysymyksissä, joita ikinä voimme kuvitellakaan esittävämme."

-Håkan Nesser: Flugan och evigheten, 1999

Unkarilaispaidoista

Seuraava essee on yli kymmenen vuoden takaa lukioajoiltani ja jostain syystä mieleni tekee lähettää se nyt arkistojeni kätköstä bittiavaruuteen. Lennä!

Kävin viime kesänä Unkarissa. Maksoin kalliisti päästäkseni grillaamaan itseäni Keski-Euroopan polttavaan aurinkoon kolmen tähden hotelliin keskelle idyllistä pikkukaupunkia, maistelemaan slaavilaisen keittiön erikoisuuksia - ja etsimään unkarilaisen käsityöosaamisen helmeä, kukkaiskirjailtua perinnepaitaa. Vaan Pekka Poutapa huijasi minua: alkuviikosta sain katsella hotellihuoneeni suuresta, aristokraattisen veistoksellisesta ikkunasta Cherbourgin sateenvarjojen nytkähtelyä kymmenen metrin korkeudesta. Kyllästyin katselemiseen ja hankin oman. Vaatevarastonikaan ei ollut säänmukainen, mutta alakerran kioski ja takkahuoneen viltit saivat minut unohtamaan, että olin tullut Itä-Euroopan Lontooseen.


En lähtenyt matkalle pelkästään laulamaan, kuten 50 seuralaistani. Olin tullut Unkarisn pustalle paitsi rääkkäämään tililleni kertyneitä edellisvuoden mansikanpoiminta-ansioita, myös metsästämään 14 vuoden takaisten valokuvien innoittamana lapsuudenmuistojani. 14 vuotta sitten, eräänä kesäpäivänä istuin serkkujeni kanssa heidän rintamamiestalonsa rappusilla kummitätini antama unkarilaispaita ylläni. Olin huoleton ja hymyileväinen, murhetta vailla. Muutama tunti kuvan oton jälkeen taistelin hengestäni Kajaanin linnan raunioilla, kun olin vähällä tippua laiturilta veteen syöttäessäni pululle kuivaa pullaa.

Toisessa kuvassa olin isäni kanssa kalalla. Oli alkusyksy eikä seitinohut unkarilaspaitani taatusti lämmittänyt samalla tavalla kuin isäni villapaita - varsinkaan märkänä. Etenkään neljävuotiaan veneessä hyppineen ikiliikkujan yllä. Kolmannen kerran tuo 110-senttisille tarkoitettu paita päätyi kylläkin arvoiseensa tilanteeseen - kulttuurikeskus Kanttilan kevätjuhlaan - mutta vaatteen omistaja päätti pulahtaa pienois-Niagaraan. Valitettavasti viimeisimmästä tarinasta ei ole jäänyt vedenpitäviä todisteita jälkipolville.

Raivasin tieni Budapestin vanhaan kaupunginosaan, josta olin kuullut kummitätini ostaneen aikaisemman paitani. Nilkuttaessani melkein tunnin loivaa, mukulakivistä ylämäkeä vaaleanpunainen haisunäätäsateenvarjo olallani löysin ensimmäisiä merkkejä perinne-esineistä. Kauniita ja halpoja - ajattelin sen johtuvan forintin heikosta kurssista. Olin uupunut, aikaa viisi minuuttia eikä myyjä ymmärtänyt englantia. Valikoimakin oli aivan liian laaja. Jokainen paita näytti erilaiselta - ja paremmalta kuin edellinen. En edes sovittanut valitsemaani paitaa ja sain yllättyä kotiin päästyäni: ahdas kaula-aukko ja väljä vyötärö. Kuinka epämuodikasta ja -mukavaa, mutta ah, niin alkuperäistä!

Nyt kun postimyyntikuvastot ja tusinaketjujen myymälät ovat hyväksyneet etniset kukkaispaidat mallistoonsa nämä-pysyvät-sittenkin-päällä-housujen ja uskallan-näyttää-napani-paitojen rinnalle, minunkaan ei enää tarvitsisi tehdä toista Unkarin keikkaa voidakseni ostaa budapestiläisesta tavaratalosta lapsityövoimalla teetettyjä perinnepaitoja. Uuden tulemisen kokivat muutama vuosi takaperin myös norjalaisvillapaidat. Mitenhän tämä mahtoi vaikuttaa omanarvontuntoistiin norjalaisiin? Seuraavat pari vuotta näyttävät, tuleeko unkarilaispaidoista massamuotia vai floppi. Vaikka Jennifer Lopezkin poseerasi hiljattain Cosmon kannessa naapurin mummon yöpaita yllään, eivät ihmiset välttämättä hyväksy uutta trendiä.

Onko länsimaisen muodin mekka, Pariisi, valjastanut kuluttajat muotiteollisuuden suitsiin? Ovatko muotisuunnittelijat löytöretkiläisiä vai varkaita (vai molempia?) rohmutessaan ideoita etnisiltä vähemmistöiltä ja hyödyntäessään kansanperinnettä voitontavoittelussaan? Miltähän mahtaisi tuntua, jos Kelly Osbourne laittaisi Grammy-gaalaan Itä-Hämeen kansallispuvun?

Tavallisen unkarilaisen elämää perinnepaidan marssi suuren maailman parrasvaloihin tuskin liikuttaa. Mikä on yhden mielestä oman kulttuurin esiin tuomista, on toisesta kulttuurien väkinäistä yhteensulauttamista, jopa plagiointia. Perinnevaatteiden patentointi on kuitenkin käytännössä mahdotonta ja turhaa, sillä kaltaiseni kirjailuiden ja kukkaisköynnösten sokaisemat tulevat silti kuin Christianian valloittajat ja antavat tukensa unkarilaiselle turismille. Aito on aina aito.

Ovatko länsimaalaiset kuitenkin liian vallanhaluisia? Surullisen kuuluisista löytöretkistä ja siirtomaa-ajasta on tehty tusinoittain Hollywood-pätkiä - tosin japanilaisilta työmoraalinsa omaksuneet bollywoodilaiset olisivat tehneet samassa ajassa satoja - eikä vallanhimolle näy loppua. Intiaanien, moorien, hindujen ja kommunistien jälkeen Länsi-Euroopan suuret voivatkin siirtyä nokittelemaan oman leirinsä heikompia. Robin Hood -moraalista on mukava kertoa kansanloruna - pitäkööt arabit Tuhannen ja yhden yön satunsa.

Brittiläisestä karjankasvattajasta mallia ottaneena paitani myynyt vanha unkarilaisnainen ei tainnut osoitella näyttävästi takuukuittiaan pienen liikeluukkunsa ovensuussa. Ei minulla ollut epäilyksiä. Olin viaton turisti. Mutta kotona, kosketellessani paitani koristekuvioita huomaan pistojen epäilyttävän säännönmukaisuuden. Langankierto on suhruinen.

Muodin syvin, kankaanohut olemus ei ole vielä koskaan pettänyt seuraajaansa. Uskallan luottaa siihen päivään, jolloin nämä tällä hetkellä Seppälän näyteikkunassa päivää paistattelevat kopiot kelpaavat enää trendikkyytensä puolesta vajan kevätsiivouksen luutuiksi. Toivon mitä hartaimmin sen päivän koittavan jo huomenna! Sitä ennen minun täytynee ostaa UFF:in euron päiviltä sellainen ajaton musta unkarilaisen perinnepaidan liivi, jossa on myös kukkakuvioita, mutta jota eivät kaiken maailman muodin huikentelijat pysty kopioimaan.

Sirkus on lakkautettu

Tässä joulukuun alussa kirjoittamani runottelu.

Sirkus on lakkautettu.
Prahan kadut ovat kosteat,
hiiret luikkivat nahkaiset hännät livahtaen
khakinvihreissä viemäreissä.
Tirehtööri kokoaa karavaania,
klovni on karannut nuorallatanssijan kanssa
ja norsu tallonut hiiren,
ikiaikaisen näytelmän päätös.


Valkoisen teltan laskokset
tarjosivat suojan
kyttyräselkäisille, selkärangattomille,
skolioosiin taipuvaisille, kylkiluunsa murtamille,
suuruudenhulluille taikka äitinsä hylkäämille,
työtä vieroksuville veronkiertäjille,
suurille pilvilinnoille punaisten lamppujen katveessa...

Sirkus on lakkautettu.
Lapset eivät leiki.
Tirehtööri sai surmansa
tulennielijän hönkäyksestä.

-Mari