Kesä, tulethan pian takaisin!

Onnistuneita treffejä ja vajaita sivuja

Julia Cameron on elokuvaohjaaja, kirjailija ja luovuuskouluttaja, jonka tunnetuimpia opuksia lienevät Tie luovuuteen ja Kultasuoni. Ostin ensiksi mainitun itselleni kolmisen vuotta sitten, mutta silloin se ei kolahtanut ollenkaan. Ajattelin varmaan jotain sen suuntaista, että taas joku lälly jenkkikirjailija esittää helppoja patenttiratkaisuja elämää suurempiin ongelmiin ja väittää kehittäneensä menetelmän, jonka avulla opetuslapset menestyvät ja saavuttavat kaiken haluamansa. Blaah. Haluan kuitenkin kertoa, miksi sittenkin lämpenin ja koetan nyt edetä jotakuinkin Cameronin oppien mukaisesti.

Tie luovuuteen perustuu kahdentoista viikon ohjelmaan (käsi ylös, jos jollekin tulee mieleen AA...), jossa jokaisella viikolla annetaan uusia tehtäviä. Kirjan sivuilla esitellään Cameronin kaksi ohjeellista lähestymistapaa: aamusivut ja taiteilijatreffit. Cameronin mukaan sisäisessä taiteellisessa tai muussa prosessissaan edistystä hakevan tulisi joka aamu istua alas ja kirjoittaa kolme liuskaa mielenliikkeistään - olivatpa ne miten vähäpätäisen oloisia tahansa. Tajunnanvirtakirjoittaminen on rinnastettavissa meditaatioon. Cameronin mukaan aamusivut ovat kuin turvavyö, joka pitää kiinni hetkessä silloinkin, kun kaikki muu tuntuu romahtavan.

Olen koettanut kirjoittaa aamusivuja kohta viikon. Yritys on ollut hyvä yhdeksän, mutta erinäisistä (teko)syistä olen saanut kolme sivua aikaiseksi vain kolmena aamuna seitsemästä. Parina aamuna kirjoitin kaksi sivua ja yhtenä en mitään. Ymmärrän, että jo luovaa työtä tekeville tai inhimillisiä työaikoja noudattaville oman aamutunnin (se aika niiden kirjoittamiseen suunnilleen itseltäni menee) ottaminen lienee helppoa, mutta ihan oikeasti: kuinka realistista on, että esim. heräisin kello neljä kirjoittamaan aamusivuja, jos minun täytyy ehtiä seitsemäksi aamuvuoroon? Kyllä kyllä, sehän on vain järjestely- ja asennekysymys. Ihmisellä on aina aikaa tärkeiksi kokemilleen asioille ja aamu on toki mainio ajankohta tyhjentää pää yöllä sinne punnertaneista möröistä ja keijukaisista. Ehkä elämäntilanteeni ei juuri nyt salli ohjelman toteuttamista kokonaisuudessaan ja ennemminkin näkisin, ettei ole niinkään väliä paljonko ja mihin aikaan päivästä kirjoitan, kunhan kirjoitan!

Kirjoittaminen tekee hyvää ja on joskus ainoa keino selvittää päätään. Se ei korvaa hyviä keskusteluita, mutta auttanee jäsentämään kaikkein syvintä omassa olemuksessa. Annan siis itselleni tästedes vapauden olla myös hyvillä mielin kirjoittamatta, jos haluan käyttää aamuaikani vaikkapa verkkaiseen kävelyyn. Pyrin kuitenkin siihen, että olisin jouluun mennessä muodostanut kirjoittamisesta jonkinlaisen rutiinin. Toisto ja harjoitus ovat tärkeitä, jos tahtoo saada tuloksia. Minun tapauksessani tavoitteena on oman näyn vahvistaminen ja luovuutta estävien tekijöiden eliminoiminen.

Entäs sitten taiteilijatreffit? Sen idean ostaisin vaikka heti! Eeva Kilpikin runoili:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Taiteilijatreffeissä on käsittääkseni kyse sisäisen lapsen kanssa leikkimisestä ja syvimpien asen toiveiden kuuntelemisesta. Se on oman itsen huomioimista ja arvostamista. Mitä haluan juuri nyt? Omat taiteilijatreffini ovat tähän mennessä olleet tarinateatterissa ja tanssitunneilla käymistä, ompelutuokioita ja kirpparikierroksia. Erityisen paljon nautin kiireettömästä kirpparipöytien koluamisesta... Ihmiset ja esineet synnyttävät inspiraation. Taiteilijatreffit tulevat siis pysymään jatkossakin ohjelmassani. Niitä on mielestäni nyt helpompi noudattaa kuin aamusivuja.

Julia Cameronilla on muitakin mukiinmeneviä ideioita muilta varastetun kuorrutteen lisäksi. Niistä ja havainnoistani tuonnempana. Tässä vaiheessa voinee kuitenkin todeta, että ennakkoluulot ja ryppyotsainen besserwisser-asenne kannattaa näitä kirjoja lukiessa jättää narikkaan. Kioskikirjallisuus ei yleensä ole elämää suurempaa, mutta kaikelle kannattaa aina antaa mahdollisuus. :)

Polun päässä

Joinain hetkinä tuntuu, että kaikki on jo sanottu, tehty, pilkottu, pinottu, venytetty ja vanutettu. Mitä uutta voisin mistään sanoa? Mihin kurottaa? Tien päässä näkyy pelkkä harmaa betoniseinä. Loppu näyttää häämöttävän. Kalpeassa kangastuksessa, juuri metriä ennen maalia Elämä kuitenkin päättää osoittaa jonkin vavahduttavan yksityiskohdan: "Oletko huomannut tuon?", "Entä mitä ajattelet tästä?", "Eikö ole ihmeellistä?"

Elämän spiraali jatkaa matkaansa. Sen dna-nauhat kuljettavat mustaan aukkoon, jos antautuu niiden vietäviksi. Imu on vastustamaton. Utealiaisuus usein voittaa. Vai onko se elämännälkä? Seuraavassa Vesku tulkitsee mm. näitä tuntoja...

Kappale tuo mieleeni Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon, jossa pääosassa on parisuhteen päättyminen, mutta tunnelma lienee joksenkin sama:

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…

Jäi hymyily surullinen.

Käsillä tekemisen onnesta

Käsityöt - eritoten ompeleminen ja neulominen - ovat minulle jonkin sortin intohimo: tämän voi kai jo havaita kaappieni kulmilla ja sohvan alla juoksentelevista lankakeristä ja kangastilkuista. Näin syksyllä on erityisen muikeaa hypistellä käsityölehtiä ja -kirjoja, kuolata Lankamaailman ihanuuksille ja istua villalämmittimien ja teekupposen kanssa parvekkeella kutoen ties kuinka monetta sukkaa. (Btw. Kiitos Virpi Salmelle viiltävästä syysihmisiä solvaavasta kolumnista! :D)

Edellä mainittuihin seikkoihin nojaten monelle tuttavalleni onkin ollut hämmästys, että käsityönumeroni oli peruskoulussa seiska. Silloin se ei perfektionistista nuorta naista ilahduttanut, mutta nyttemmin olen oppinut olemaan seitsikostani jopa hitusen ylpeä. Esimerkiksi kasi ja kutonen ovat jo osoittelevampia numeroita. Seiskassa on minusta jotain rebelliä. Käsitöitä pitäneiden puutarhatonttutätien mielestä se taas tarkoitti sitä, että kädentaitoni olivat tyydyttävät. Eivät nyt aivan luolanaisen tasoa, mutta tuskin siitä mitään hoviompelijaa tulisi.

Jostain syystä teini-iän passiivinen kapinani ja toisaalta luonteelleni omainen vastarannankiiskeys kärjistyivät käsityötunneilla. Kuinka monta kertaa toivoinkaan, että olisin valinnut parhaan kaverini tavoin puukäsityöt! Mielestäni pilkunviilaus ja kaavoihin kangistunut ohjenuorien noudattaminen kuuluivat loogisiin lajeihin, kuten kieliin ja matematiikkaan - eivät ns. taideaineisiin. Ihme ja kumma, mutta innostukseni väkertämiseen säilyi kannustuksen puutteesta huolimatta ja olenkin hyödyntänyt kutomisen ja ompelukoneen surruutuksen suomaa meditatiivista mielentilaa esimerkiksi tentteihin lukujen yhteydessä ja muissa kinkkisissä tilanteissa. Ne vievät flow´hun. Taannoiset käsityömaikkani varmasti nostaisivat merkitsevästi kulmiaan, jos kuulisivat, että pyrin jopa jossain vaiheessa opiskelemaan vaateompelua!

Seuraavan kuvan myötä lähtevät lämpimät syysterveiset kaikille rättikässän maikoille ja muillekin vaahteranlehdettyvien katujen maskoteille:

Mary Design :)

Kip-kop!

Lännen Jukka banjon varressa

Väinö ja Sankarit eivät varsinaisesti kuulu lapsuuteni ääniaarteisiin, mutta täytyy sanoa, että tämä jälkijunassa bongaamani J. Karjalaisen Lännen Jukka -projekti on lyönyt minut ällikällä. Toinen toistaan maukkaampia lännenkipaleita! Kuten tämä:

... banjo on pop!