Kevättalvella käteeni ojennettiin Michael Enden 1970-luvulla kirjoittama fantasiatarina Momo-nimisestä tytöstä, joka asuu antiikinaikaisen
amfiteatterin raunioilla. Tarina on erittäin opettavainen myös kiireeseen takertuneelle aikuiselle ja kuhisee arjen filosofiaa. Wikipedia tietää kertoa seuraavaa: "Momolla on eräs ominaisuus: hän osaa todella
kuunnella muita, kun heillä on huolia. Momo ja hänen ystävänsä huomaavat
pian, että ihmisillä ei olekaan enää aikaa mihinkään. He saavat
selville, että syy on aikaa varastavien harmaiden herrojen. Eräänä
iltana Momo löytää Kassiopeia-nimisen kilpikonnan, joka vie hänet
mestari Horan, ajan herran luo. Mestari Horan ja Kassiopeian avulla Momo
taistelee harmaita herroja vastaan ja onnistuu palauttamaan ihmisille
sen kaiken ajan, jonka harmaat herrat olivat heiltä riistäneet."
Muutamia suosikkikohtiani:
Mestari Hora hymyili ja oli hetken vaiti ennen kuin vastasi: - Jos ihmiset tietäisivät mitä kuolema on, he eivät enää pelkäisi sitä. Ja jos he eivät pelkäisi sitä, kukaan ei voisi enää varastaa heiltä elinaikaa.
-Muistathan aikakukat, mestari Hora sanoi. - Sanoin silloin, että jokaisella ihmisellä on samanlainen kultainen ajan temppeli, koska jokaisella on sydän. Jos päästää harmaat herrat sydämeensä, he kiskovat näitä kukkia yhä enemmän itselleen. Mutta jos aikakukat revitään irti sydämestä, ne eivät voi kuolla, koska ne eivät ole ehtineet lakastua paikoilleen. Toisaalta ne eivät voi elääkään, koska ne on riistetty siltä jolle ne kuuluvat. Ne pyrkivät jokaisella säikeellään kohti oikeaa omistajaansa.
Äkkiä Momo tunsi ikään kuin tärähdyksen, mutta se ei liikuttanut maata vaan aikaa, se oli tavallaan ajanjäristys. Sitä ei voinut sanoin kuvata. Vavahdusta seurasi jyrinä, jollaista ihmiskorva ei ollut ennen kuullut. Se oli kuin vuosisatojen syvyyksistä kohonnut huokaus. Ja sitten se oli ohi. Samalla hetkellä katkesi kuin veitsellä leikaten kellojen moniääninen tikitys ja surina ja pimputus ja kilkattelu. Heilurit pysähtyivät siihen asentoon, missä ne sattuivat olemaan. Kaikki, aivan kaikki oli hiljaa. Ja maailman ylle levisi niin rikkomaton hiljaisuus, ettei sellaista ollut ikipäivinä koettu. Aika oli lakannut virtaamasta.
Kesällä tulee kuunneltua kaikkia vanhoja ralleja, joita lukioaikoina popiteltiin typyjen kanssa avositikan kyydissä. Tätä kuunnellessani tunnen nuortuvani ainakin sata vuotta.<3
Äitini suku on Karjalasta. Itärajan immeisten eloisuus solahtikin suoniini jo äitinmaidossa ja karjalaismummolassa oli aina erityinen tunnelmansa. Yläasteikäisenä sain oudon maineen hehkuttamalla Laila Hirvisaaren kirjoja ja sotahistoriaa. Riipaiseva kaipaus menetettyyn maahan, karjalaiseen paratiisiin Monrepos´n puutarhassa valtasi runotytön. Vanhemmiten olen alkanut myös kiinnostua niinkin keski-ikäisestä asiasta kuin sukututkimuksesta. Omia juuria etsiessä voi joutua hupaisiinkin tilanteisiin, kuten tämä Karjalan monet kasvot -kirjasta löydetty Eino Haukan runo (kiitos Juho!) kertoo:
Mitä karjalaisuus on II
Karjalaisen isän
puolikarjalainen tytär
kysyi pohjalaiselta äidiltään:
- - Äiti, mitä karjalaisuus on?
Pohjalainen äiti
sijoitti seitsemännen leivän uuniin,
sulki luukun, laski lapion, mietti ja sanoi:
- - Mahtako tua olla järin tärkiää
tai pysyväisluontoosta?
Mulle ny kumminkin on tärkiätä se,
että huusholli talos hoituu ja oorninki pysyy.
Mutta isäs näkyy tullehen kotia,
mee kysymähän siltä.
Sill on vastaus aina valmihina
ja sana hallussaan.
”Komia luanto on naisen paras koristus”, se sanoi,
eikä ostanu mulle kalevalariipusta.
Mees kysymähän notta mitä se karjalaasuus on.
Meni tyttö ja kysyi.
Isä löi käsiä yhteen ja päivitteli:
- - Voi tyttö rukka,et sie tiijä?
Eiks kouluskaa opeteta
näin tärkiää asjaa?
No eihän sitä mitä,
Maammekirjaki o pantu uusiks
ja Topelius tarajaa ja Gabrieli kans.
Katsoha sie, mie luule
et mie en voi auttaa.
Mie oon näät ite evakko, siirtokarjalaine,
jäävi ilman muuta.
Puolueetonta lausuntoo en pysty antamaa.
Mut siul o pohjalaine äiti,
hää ei oo jäävi.
Hää on jämäkkä nainen,
kestänt minnuuki toistkymment vuotta,
kyl hää tietää mitä karjalaisuus o.
Kipaseppas kysymää.
Hymyili tyttö ja palasi
äitinsä luo tuvan lämpöön,
paistuvan leivän ja elämän
tuoksuun siunattuun,
onnelliseen arkeen.
Jäi selittämättä karjalaisuus,
ilmiö ajassa, paikassa ja ihmisessä,
tuhannen vuoden kooste,
isien ja äitien perintö
kielen ja mielen kokonaislaatu
purona solisten
vuoksena kohisten,
yhtyen jokiin, järviin, mereen ihmisten
mereen,
muuttuen ja muuttaen,
häviämättä, katoamatta.
Siinä on karjalaisuus, siinä.
Siinä se on.
Jostain syystä tämä pohjalaisen ja karjalaisen kansanperinteen erilaisuus ja tietynlainen yhteensovittamattomuus huvittaa minua suuresti. (Kun minulle tätä ensimmäistä kertaa luettiin, kuulin karjalaisisännän sanovan vaimostaan"Mut siul o pohjalaine äiti,hää ei oo häävi." Niinkin se kai olisi voinut taipua...) Ottamatta sen enempää kantaa heimoliittojen onnistuneisuuteen haluan kuitenkin todeta, että itselleni puolikarjalaiset juuret merkitsevät ennen kaikkea pyrkimystä tietynlaiseen hyväntahtoisuuteen ja omastaan antamiseen, leikkisää kepeyttä ja toisaalta ymmärrystä kärsiviä, sorrettuja ja "evakkoon" joutuneita kohtaan. Se on juurevaa tietoisuutta pärjäämisestä vaikeinakin aikoina, kaikesta huolimatta. Kun vain pystyisi olemaan juuriensa mittainen...
Aah, en varmaan koskaan lakkaa haikailemasta kadotettuja rajantakaisia puutarhoja, valkoisia siltoja Viipurin liepeillä...
