Henri J.M. Nouwen ei lakkaa puhuttelemasta. Seuraavassa ote hänen kirjastaan Rakkauden katse.
"Jos me tietoisesti ja jatkuvasti asetumme valon puolelle, saamme huomata miten säteilyvoimamme vahvistuu. Minua kiehtoo kovasti se havainto, että kerta kerralta, kun päätämme olla kiitollisia, meidän on yhä helpompi nähdä uusia kiitollisuuden aiheita. Kiitollisuus poikii kiitollisuutta, aivan kuin rakkaus synnyttää rakkautta."
perjantai 21. joulukuuta 2012
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Sukkamissiosta
Mummoni kuoli jouluna 1994. Olin silloin pieni lapsi, mutta muistan tunnelman. Se vyöryy ajatuksiin aina näin joulun alla, kun neulon villasukkia pienessä yhden naisen käsityötehtaassani. Muistan edelleen, miten mummo teki kaikille jouluksi vaatimattoman näköiset, mutta kovaaan käyttöön tarkoitetut sukat harmaasta villasta. Käsiala oli niin siistiä! Olen halunnut jatkaa mummoni missiota ja koetan aina ehtiä neuloa kaikille läheisilleni sukat jouluksi. Tänä vuonna se ei tosin näytä aivan onnistuvan, mutta melko lähelle kuitenkin. Minusta villasukkiin voi kutoa oivasti rakkautta, lämpöä ja huolenpitoa. Niitä ei liene koskaan kenelläkään liikaa. Sukan kutominen käy myös meditaatiosta. :)
Sukkameditaatiomusiikiksi käy esimerkiksi tämä Marja Mattlarin biisi. On tässä vähän maailmanlopun meininki, mutta myös tammikuisia pilkahduksia ja jälleennäkemisen toivoa...
maanantai 3. joulukuuta 2012
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
torstai 25. lokakuuta 2012
Ihanan siirappista!
J.Karjalainen on näköjään tunkeutunut sydämeeni lähtemättömästi... Tai sitten olen katsonut liikaa Tähtilampun alla -sarjaa... Joka tapauksessa kaunis rakkaudentunnistus suomalaiselta mieheltä. :)
tiistai 2. lokakuuta 2012
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
tiistai 25. syyskuuta 2012
Onnistuneita treffejä ja vajaita sivuja
Julia Cameron on elokuvaohjaaja, kirjailija ja luovuuskouluttaja, jonka tunnetuimpia opuksia lienevät Tie luovuuteen ja Kultasuoni. Ostin ensiksi mainitun itselleni kolmisen vuotta sitten, mutta silloin se ei kolahtanut ollenkaan. Ajattelin varmaan jotain sen suuntaista, että taas joku lälly jenkkikirjailija esittää helppoja patenttiratkaisuja elämää suurempiin ongelmiin ja väittää kehittäneensä menetelmän, jonka avulla opetuslapset menestyvät ja saavuttavat kaiken haluamansa. Blaah. Haluan kuitenkin kertoa, miksi sittenkin lämpenin ja koetan nyt edetä jotakuinkin Cameronin oppien mukaisesti.
Tie luovuuteen perustuu kahdentoista viikon ohjelmaan (käsi ylös, jos jollekin tulee mieleen AA...), jossa jokaisella viikolla annetaan uusia tehtäviä. Kirjan sivuilla esitellään Cameronin kaksi ohjeellista lähestymistapaa: aamusivut ja taiteilijatreffit. Cameronin mukaan sisäisessä taiteellisessa tai muussa prosessissaan edistystä hakevan tulisi joka aamu istua alas ja kirjoittaa kolme liuskaa mielenliikkeistään - olivatpa ne miten vähäpätäisen oloisia tahansa. Tajunnanvirtakirjoittaminen on rinnastettavissa meditaatioon. Cameronin mukaan aamusivut ovat kuin turvavyö, joka pitää kiinni hetkessä silloinkin, kun kaikki muu tuntuu romahtavan.
Olen koettanut kirjoittaa aamusivuja kohta viikon. Yritys on ollut hyvä yhdeksän, mutta erinäisistä (teko)syistä olen saanut kolme sivua aikaiseksi vain kolmena aamuna seitsemästä. Parina aamuna kirjoitin kaksi sivua ja yhtenä en mitään. Ymmärrän, että jo luovaa työtä tekeville tai inhimillisiä työaikoja noudattaville oman aamutunnin (se aika niiden kirjoittamiseen suunnilleen itseltäni menee) ottaminen lienee helppoa, mutta ihan oikeasti: kuinka realistista on, että esim. heräisin kello neljä kirjoittamaan aamusivuja, jos minun täytyy ehtiä seitsemäksi aamuvuoroon? Kyllä kyllä, sehän on vain järjestely- ja asennekysymys. Ihmisellä on aina aikaa tärkeiksi kokemilleen asioille ja aamu on toki mainio ajankohta tyhjentää pää yöllä sinne punnertaneista möröistä ja keijukaisista. Ehkä elämäntilanteeni ei juuri nyt salli ohjelman toteuttamista kokonaisuudessaan ja ennemminkin näkisin, ettei ole niinkään väliä paljonko ja mihin aikaan päivästä kirjoitan, kunhan kirjoitan!
Kirjoittaminen tekee hyvää ja on joskus ainoa keino selvittää päätään. Se ei korvaa hyviä keskusteluita, mutta auttanee jäsentämään kaikkein syvintä omassa olemuksessa. Annan siis itselleni tästedes vapauden olla myös hyvillä mielin kirjoittamatta, jos haluan käyttää aamuaikani vaikkapa verkkaiseen kävelyyn. Pyrin kuitenkin siihen, että olisin jouluun mennessä muodostanut kirjoittamisesta jonkinlaisen rutiinin. Toisto ja harjoitus ovat tärkeitä, jos tahtoo saada tuloksia. Minun tapauksessani tavoitteena on oman näyn vahvistaminen ja luovuutta estävien tekijöiden eliminoiminen.
Entäs sitten taiteilijatreffit? Sen idean ostaisin vaikka heti! Eeva Kilpikin runoili:
Tie luovuuteen perustuu kahdentoista viikon ohjelmaan (käsi ylös, jos jollekin tulee mieleen AA...), jossa jokaisella viikolla annetaan uusia tehtäviä. Kirjan sivuilla esitellään Cameronin kaksi ohjeellista lähestymistapaa: aamusivut ja taiteilijatreffit. Cameronin mukaan sisäisessä taiteellisessa tai muussa prosessissaan edistystä hakevan tulisi joka aamu istua alas ja kirjoittaa kolme liuskaa mielenliikkeistään - olivatpa ne miten vähäpätäisen oloisia tahansa. Tajunnanvirtakirjoittaminen on rinnastettavissa meditaatioon. Cameronin mukaan aamusivut ovat kuin turvavyö, joka pitää kiinni hetkessä silloinkin, kun kaikki muu tuntuu romahtavan.
Olen koettanut kirjoittaa aamusivuja kohta viikon. Yritys on ollut hyvä yhdeksän, mutta erinäisistä (teko)syistä olen saanut kolme sivua aikaiseksi vain kolmena aamuna seitsemästä. Parina aamuna kirjoitin kaksi sivua ja yhtenä en mitään. Ymmärrän, että jo luovaa työtä tekeville tai inhimillisiä työaikoja noudattaville oman aamutunnin (se aika niiden kirjoittamiseen suunnilleen itseltäni menee) ottaminen lienee helppoa, mutta ihan oikeasti: kuinka realistista on, että esim. heräisin kello neljä kirjoittamaan aamusivuja, jos minun täytyy ehtiä seitsemäksi aamuvuoroon? Kyllä kyllä, sehän on vain järjestely- ja asennekysymys. Ihmisellä on aina aikaa tärkeiksi kokemilleen asioille ja aamu on toki mainio ajankohta tyhjentää pää yöllä sinne punnertaneista möröistä ja keijukaisista. Ehkä elämäntilanteeni ei juuri nyt salli ohjelman toteuttamista kokonaisuudessaan ja ennemminkin näkisin, ettei ole niinkään väliä paljonko ja mihin aikaan päivästä kirjoitan, kunhan kirjoitan!
Kirjoittaminen tekee hyvää ja on joskus ainoa keino selvittää päätään. Se ei korvaa hyviä keskusteluita, mutta auttanee jäsentämään kaikkein syvintä omassa olemuksessa. Annan siis itselleni tästedes vapauden olla myös hyvillä mielin kirjoittamatta, jos haluan käyttää aamuaikani vaikkapa verkkaiseen kävelyyn. Pyrin kuitenkin siihen, että olisin jouluun mennessä muodostanut kirjoittamisesta jonkinlaisen rutiinin. Toisto ja harjoitus ovat tärkeitä, jos tahtoo saada tuloksia. Minun tapauksessani tavoitteena on oman näyn vahvistaminen ja luovuutta estävien tekijöiden eliminoiminen.
Entäs sitten taiteilijatreffit? Sen idean ostaisin vaikka heti! Eeva Kilpikin runoili:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Taiteilijatreffeissä on käsittääkseni kyse sisäisen lapsen kanssa leikkimisestä ja syvimpien asen toiveiden kuuntelemisesta. Se on oman itsen huomioimista ja arvostamista. Mitä haluan juuri nyt? Omat taiteilijatreffini ovat tähän mennessä olleet tarinateatterissa ja tanssitunneilla käymistä, ompelutuokioita ja kirpparikierroksia. Erityisen paljon nautin kiireettömästä kirpparipöytien koluamisesta... Ihmiset ja esineet synnyttävät inspiraation. Taiteilijatreffit tulevat siis pysymään jatkossakin ohjelmassani. Niitä on mielestäni nyt helpompi noudattaa kuin aamusivuja.
Julia Cameronilla on muitakin mukiinmeneviä ideioita muilta varastetun kuorrutteen lisäksi. Niistä ja havainnoistani tuonnempana. Tässä vaiheessa voinee kuitenkin todeta, että ennakkoluulot ja ryppyotsainen besserwisser-asenne kannattaa näitä kirjoja lukiessa jättää narikkaan. Kioskikirjallisuus ei yleensä ole elämää suurempaa, mutta kaikelle kannattaa aina antaa mahdollisuus. :)
lauantai 15. syyskuuta 2012
Polun päässä
Joinain hetkinä tuntuu, että kaikki on jo sanottu, tehty, pilkottu, pinottu, venytetty ja vanutettu. Mitä uutta voisin mistään sanoa? Mihin kurottaa? Tien päässä näkyy pelkkä harmaa betoniseinä. Loppu näyttää häämöttävän. Kalpeassa kangastuksessa, juuri metriä ennen maalia Elämä kuitenkin päättää osoittaa jonkin vavahduttavan yksityiskohdan: "Oletko huomannut tuon?", "Entä mitä ajattelet tästä?", "Eikö ole ihmeellistä?"
Elämän spiraali jatkaa matkaansa. Sen dna-nauhat kuljettavat mustaan aukkoon, jos antautuu niiden vietäviksi. Imu on vastustamaton. Utealiaisuus usein voittaa. Vai onko se elämännälkä? Seuraavassa Vesku tulkitsee mm. näitä tuntoja...
Kappale tuo mieleeni Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon, jossa pääosassa on parisuhteen päättyminen, mutta tunnelma lienee joksenkin sama:
Elämän spiraali jatkaa matkaansa. Sen dna-nauhat kuljettavat mustaan aukkoon, jos antautuu niiden vietäviksi. Imu on vastustamaton. Utealiaisuus usein voittaa. Vai onko se elämännälkä? Seuraavassa Vesku tulkitsee mm. näitä tuntoja...
Kappale tuo mieleeni Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon, jossa pääosassa on parisuhteen päättyminen, mutta tunnelma lienee joksenkin sama:
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -
Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -
Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen.
torstai 13. syyskuuta 2012
Käsillä tekemisen onnesta
Käsityöt - eritoten ompeleminen ja neulominen - ovat minulle jonkin sortin intohimo: tämän voi kai jo havaita kaappieni kulmilla ja sohvan alla juoksentelevista lankakeristä ja kangastilkuista. Näin syksyllä on erityisen muikeaa hypistellä käsityölehtiä ja -kirjoja, kuolata Lankamaailman ihanuuksille ja istua villalämmittimien ja teekupposen kanssa parvekkeella kutoen ties kuinka monetta sukkaa. (Btw. Kiitos Virpi Salmelle viiltävästä syysihmisiä solvaavasta kolumnista! :D)
Edellä mainittuihin seikkoihin nojaten monelle tuttavalleni onkin ollut hämmästys, että käsityönumeroni oli peruskoulussa seiska. Silloin se ei perfektionistista nuorta naista ilahduttanut, mutta nyttemmin olen oppinut olemaan seitsikostani jopa hitusen ylpeä. Esimerkiksi kasi ja kutonen ovat jo osoittelevampia numeroita. Seiskassa on minusta jotain rebelliä. Käsitöitä pitäneiden puutarhatonttutätien mielestä se taas tarkoitti sitä, että kädentaitoni olivat tyydyttävät. Eivät nyt aivan luolanaisen tasoa, mutta tuskin siitä mitään hoviompelijaa tulisi.
Jostain syystä teini-iän passiivinen kapinani ja toisaalta luonteelleni omainen vastarannankiiskeys kärjistyivät käsityötunneilla. Kuinka monta kertaa toivoinkaan, että olisin valinnut parhaan kaverini tavoin puukäsityöt! Mielestäni pilkunviilaus ja kaavoihin kangistunut ohjenuorien noudattaminen kuuluivat loogisiin lajeihin, kuten kieliin ja matematiikkaan - eivät ns. taideaineisiin. Ihme ja kumma, mutta innostukseni väkertämiseen säilyi kannustuksen puutteesta huolimatta ja olenkin hyödyntänyt kutomisen ja ompelukoneen surruutuksen suomaa meditatiivista mielentilaa esimerkiksi tentteihin lukujen yhteydessä ja muissa kinkkisissä tilanteissa. Ne vievät flow´hun. Taannoiset käsityömaikkani varmasti nostaisivat merkitsevästi kulmiaan, jos kuulisivat, että pyrin jopa jossain vaiheessa opiskelemaan vaateompelua!
Seuraavan kuvan myötä lähtevät lämpimät syysterveiset kaikille rättikässän maikoille ja muillekin vaahteranlehdettyvien katujen maskoteille:
Edellä mainittuihin seikkoihin nojaten monelle tuttavalleni onkin ollut hämmästys, että käsityönumeroni oli peruskoulussa seiska. Silloin se ei perfektionistista nuorta naista ilahduttanut, mutta nyttemmin olen oppinut olemaan seitsikostani jopa hitusen ylpeä. Esimerkiksi kasi ja kutonen ovat jo osoittelevampia numeroita. Seiskassa on minusta jotain rebelliä. Käsitöitä pitäneiden puutarhatonttutätien mielestä se taas tarkoitti sitä, että kädentaitoni olivat tyydyttävät. Eivät nyt aivan luolanaisen tasoa, mutta tuskin siitä mitään hoviompelijaa tulisi.
Jostain syystä teini-iän passiivinen kapinani ja toisaalta luonteelleni omainen vastarannankiiskeys kärjistyivät käsityötunneilla. Kuinka monta kertaa toivoinkaan, että olisin valinnut parhaan kaverini tavoin puukäsityöt! Mielestäni pilkunviilaus ja kaavoihin kangistunut ohjenuorien noudattaminen kuuluivat loogisiin lajeihin, kuten kieliin ja matematiikkaan - eivät ns. taideaineisiin. Ihme ja kumma, mutta innostukseni väkertämiseen säilyi kannustuksen puutteesta huolimatta ja olenkin hyödyntänyt kutomisen ja ompelukoneen surruutuksen suomaa meditatiivista mielentilaa esimerkiksi tentteihin lukujen yhteydessä ja muissa kinkkisissä tilanteissa. Ne vievät flow´hun. Taannoiset käsityömaikkani varmasti nostaisivat merkitsevästi kulmiaan, jos kuulisivat, että pyrin jopa jossain vaiheessa opiskelemaan vaateompelua!
Seuraavan kuvan myötä lähtevät lämpimät syysterveiset kaikille rättikässän maikoille ja muillekin vaahteranlehdettyvien katujen maskoteille:
Mary Design :)
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
tiistai 4. syyskuuta 2012
Lännen Jukka banjon varressa
Väinö ja Sankarit eivät varsinaisesti kuulu lapsuuteni ääniaarteisiin, mutta täytyy sanoa, että tämä jälkijunassa bongaamani J. Karjalaisen Lännen Jukka -projekti on lyönyt minut ällikällä. Toinen toistaan maukkaampia lännenkipaleita! Kuten tämä:
... banjo on pop!
... banjo on pop!
perjantai 31. elokuuta 2012
Taiteilijaelämästä hyvinvointiyhteiskunnassa
Polulleni on viime viikkoina sattunut ihmisiä (jonkin sortin taiteilijoita), jotka ovat saaneet ajattelemaan, miten elää luovasti vallitsevassa ajassa ja ansaita elantonsa. Helppoa se ei ole, vaikka miten päin vääntäisi - se on selvää - mutta seuraava Tolstoin mietelmäkirjasta bongaamani John Ruskinin teksti sai minut pohtimaan vaihtoehtoja. En ole välttämättä samaa mieltä, mutta ajatuksia tämä taatusti herättää:
"Yksi ihmisen epäonnistuneimmista päätöksistä on valita itselleen taiteilijan ura ja yrittää ansaita sillä elantonsa. Jokaisessa sukupolvessa on vain kourallinen sellaisia ihmisiä, joiden sanoja kannattaa kuunnella ja joiden teokset ovat huomion arvoisia. Nämä harvat tulevat puhumaan, laulamaan ja maalaamaan sen hetken kysynnästä välittämättä; he mieluummin nökevät nälkää kuin lopettavat laulamisensa, ja vaikket haluaisi edes kuunnella heitä, annat kuitenkin lantin auttaaksesi heitä pysymään hengissä. Mutta ihmiset, jotka ryhtyvät taiteilijoiksi ansaitakseen siten elantonsa, pitävät itseään jalompina ja parempina kuin muut, vaikka todellisuudessa he ovat vain tavallisia kerjäläisiä."
Taiteilijan rinnastaminen "tavalliseen" kerjäläiseen voi tuntua loukkaavalta. Taiteilijan työstä kun ei varsinaista palkkaa makseta ja monet taiteella itsensä "elättävät" nauttivat käytännössä valtion saatavia. Apurahoilla ja stipendeillä pärjää varmasti tovin matkaa, mutta jossain vaiheessa nekin eväät on syöty. Suurin osa taidealan väestä joutuu hakemaan elantonsa muualta, ja ainakin itse näen siinä paljon hyvää: sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen saattaa olla helpompaa, päivärytmi pysyy säännöllisempänä, elämään tulee vaihtelua ja lopun viimeksi palkkatyö/yrittäjyys on myös oman panoksen antamista yhteiskunnan käyttöön rahan muodossa. Lisäksi näen, että taide, jolla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa ympäröivään maailmaan ja josta ei heijastu ihmisten välinen vuorovaikutus, ei myöskään puhuttele.
Vaikken pidä itseäni minään taiteilijana (ainakaan vielä) olen omalla kohdallani elänyt todeksi sitä, että jopa maamme pääkaupungissa voi elää kohtuullista elämää tekemällä vähemmän töitä ja panostamalla vapaa-aikaansa. Moni asia elämässä on lopun viimein vain järjestely- ja asennekysymys. Omia luovia projekteja työstäessäni olen myös havainnut tehokkuuden (tuntuu jotenkin epäilyttävältä käyttää tuota termiä taiteen yhteydessä...) lisääntyvän ajan ollessa kortilla. Ruskinia edelleen lainaten:
"It is not how much one makes but to what purpose one spends."
"Yksi ihmisen epäonnistuneimmista päätöksistä on valita itselleen taiteilijan ura ja yrittää ansaita sillä elantonsa. Jokaisessa sukupolvessa on vain kourallinen sellaisia ihmisiä, joiden sanoja kannattaa kuunnella ja joiden teokset ovat huomion arvoisia. Nämä harvat tulevat puhumaan, laulamaan ja maalaamaan sen hetken kysynnästä välittämättä; he mieluummin nökevät nälkää kuin lopettavat laulamisensa, ja vaikket haluaisi edes kuunnella heitä, annat kuitenkin lantin auttaaksesi heitä pysymään hengissä. Mutta ihmiset, jotka ryhtyvät taiteilijoiksi ansaitakseen siten elantonsa, pitävät itseään jalompina ja parempina kuin muut, vaikka todellisuudessa he ovat vain tavallisia kerjäläisiä."
Taiteilijan rinnastaminen "tavalliseen" kerjäläiseen voi tuntua loukkaavalta. Taiteilijan työstä kun ei varsinaista palkkaa makseta ja monet taiteella itsensä "elättävät" nauttivat käytännössä valtion saatavia. Apurahoilla ja stipendeillä pärjää varmasti tovin matkaa, mutta jossain vaiheessa nekin eväät on syöty. Suurin osa taidealan väestä joutuu hakemaan elantonsa muualta, ja ainakin itse näen siinä paljon hyvää: sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen saattaa olla helpompaa, päivärytmi pysyy säännöllisempänä, elämään tulee vaihtelua ja lopun viimeksi palkkatyö/yrittäjyys on myös oman panoksen antamista yhteiskunnan käyttöön rahan muodossa. Lisäksi näen, että taide, jolla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa ympäröivään maailmaan ja josta ei heijastu ihmisten välinen vuorovaikutus, ei myöskään puhuttele.
Vaikken pidä itseäni minään taiteilijana (ainakaan vielä) olen omalla kohdallani elänyt todeksi sitä, että jopa maamme pääkaupungissa voi elää kohtuullista elämää tekemällä vähemmän töitä ja panostamalla vapaa-aikaansa. Moni asia elämässä on lopun viimein vain järjestely- ja asennekysymys. Omia luovia projekteja työstäessäni olen myös havainnut tehokkuuden (tuntuu jotenkin epäilyttävältä käyttää tuota termiä taiteen yhteydessä...) lisääntyvän ajan ollessa kortilla. Ruskinia edelleen lainaten:
"It is not how much one makes but to what purpose one spends."
maanantai 27. elokuuta 2012
perjantai 24. elokuuta 2012
Etelän rytmejä
Olen päättänyt tänä syksynä toteuttaa pitkäaikaisia haaveitani. Yksi niistä on ollut latinalaistanssien opettelu. Olen viimein saanut aikaiseksi ilmoittautua kuubalaistanssien ryhmään. Tuntuu kihelmöivän ihanalta!
Tässä maistiaisiksi hidas bolero...
Tässä maistiaisiksi hidas bolero...
perjantai 17. elokuuta 2012
Satiinisille öille
Kovin on näköjään musiikkipainotteiseksi mennyt tämä postailuni. Mutta kernaasti taas haluan jakaa yhden suosikeistani. Elokuun illoissa on minusta hienoa mystistä taikaa, etelän kypsien hedelmien tuoksua ja syvää sinistä. Mikä sen paremmin sopisi hämyilymielialaan kuin The Moody Bluesin valkoiseen satiiniin verhottu yö? :) Aijai, miten untuvaista...
torstai 9. elokuuta 2012
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Suomi-iskelmän rappiotilasta ja Aasian kaipuusta
2000-luvun suomi-iskelmää ei voine kaiketi pitää keskimäärin kovin tasokkaana. Omasta mielestäni korvain kestävää lavatanssimusiikkia on viimeksi julkaistu 70-luvun loppupuolella (Tapani Kansa, Katri Helena...). Nykymenosta kuitenkin puuttuu tunne, tulkinta ja sanoma. Iskelmien aihepiirit eivät enää sykähdytä. Kansalaisromanttinen yhtenäiskulttuuri on katoamassa. Snif.
Tykkäisin käydä lavatansseissa, mutta usein Suomen kesäyössä soi vain joku järkyttävä peräkylän poikain rautalankahumppa kankealla äänentoistolla. Pari poikkeusta uuden iskelmän markkinoilla on tullut kuitenkin vastaan. Esim. tätä Annika Eklundin kipaletta kun kuuntelee, on pakko vähän peppua pyörittää...Käkisalmen Reetan sijasta kaivataan siis nyt Aasiaan. Käy sekin. Tästä on siis turha etsiä sen syvällisempää... :)
Tykkäisin käydä lavatansseissa, mutta usein Suomen kesäyössä soi vain joku järkyttävä peräkylän poikain rautalankahumppa kankealla äänentoistolla. Pari poikkeusta uuden iskelmän markkinoilla on tullut kuitenkin vastaan. Esim. tätä Annika Eklundin kipaletta kun kuuntelee, on pakko vähän peppua pyörittää...Käkisalmen Reetan sijasta kaivataan siis nyt Aasiaan. Käy sekin. Tästä on siis turha etsiä sen syvällisempää... :)
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Jukkis
Jukka Kuoppamäki on ollut lapsesta asti yksi suomalaisista suosikeistani. Tämän kappaleen löysin viime jouluna ja tuntuu, että sen sanat ovat lunastaneet paikkansa elämässäni. Maailmassa olemme aina tietyllä tavalla orpoja ja yksin. "Kesä kerran kaiken kuivaa..." on kuitenkin lupaus jostain ihanasta - ehkä tuonpuoleista, ehkä tässä ajassa tapahtuvasta "valaistumisesta".
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Hippi ajassa
Hihii, löysin itsestäni suomiprogehipin! Kingston Wall oli jostain syystä jäänyt unholaan, mutta onneksi menin fiilistelemään Wigwamia ja löysin tämän. Aika helmi. :)
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Sisäinen rakkauden yhteisö
Niistä, joita olet syvästi rakastanut, tulee osa sinua. Mitä kauemmin
elät, sitä enemmän on oleva ihmisiä, joita rakastat ja joista tulee osa
sisimmässäsi elävää yhteisöä. Mitä laajemmaksi sisäinen yhteisösi
avartuu, sitä helpompi sinun on tunnistaa omat veljesi ja sisaresi
ympärilläsi elävien muukalaisten joukosta. Ne, jotka elävät sinussa
tunnistavat ne, jotka elävät ympärilläsi."
-Henri J.M. Nouwen-
-Henri J.M. Nouwen-
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Warning
When I am an old woman I shall wear purple
With a red hat which doesn't go, and doesn't suit me.
And I shall spend my pension on brandy and summer gloves
And satin sandals, and say we've no money for butter.
I shall sit down on the pavement when I'm tired
And gobble up samples in shops and press alarm bells
And run my stick along the public railings
And make up for the sobriety of my youth.
I shall go out in my slippers in the rain
And pick flowers in other people's gardens
And learn to spit.
You can wear terrible shirts and grow more fat
And eat three pounds of sausages at a go
Or only bread and pickle for a week
And hoard pens and pencils and beermats and things in boxes.
But now we must have clothes that keep us dry
And pay our rent and not swear in the street
And set a good example for the children.
We must have friends to dinner and read the papers.
But maybe I ought to practice a little now?
So people who know me are not too shocked and surprised
When suddenly I am old, and start to wear purple.
With a red hat which doesn't go, and doesn't suit me.
And I shall spend my pension on brandy and summer gloves
And satin sandals, and say we've no money for butter.
I shall sit down on the pavement when I'm tired
And gobble up samples in shops and press alarm bells
And run my stick along the public railings
And make up for the sobriety of my youth.
I shall go out in my slippers in the rain
And pick flowers in other people's gardens
And learn to spit.
You can wear terrible shirts and grow more fat
And eat three pounds of sausages at a go
Or only bread and pickle for a week
And hoard pens and pencils and beermats and things in boxes.
But now we must have clothes that keep us dry
And pay our rent and not swear in the street
And set a good example for the children.
We must have friends to dinner and read the papers.
But maybe I ought to practice a little now?
So people who know me are not too shocked and surprised
When suddenly I am old, and start to wear purple.
Jenny Joseph
lauantai 28. huhtikuuta 2012
perjantai 27. huhtikuuta 2012
An Ocean of Love
Have you ever sailed on vast ocean,
With no island to see, and things are out of reach?
With dreams and mysteries filled this ocean,
And a never ending faith that someone would teach?
Have you ever felt that feeling,
Of a deep calmness within you that's hard to fight?
And no one could help you believing,
That you're striving for the right?
Did you ever sailed on an ocean,
That further placed upon your heart?
For deeply below this ocean,
Lies a silent whisper, where love starts.
An ocean of Love, the ocean of dreams
Where you can find solace and exceptional truth
Though pain resides even if you don't dream
As the existence of love bears its fruit.
The fruit of harmony, bliss, and wonder
Without the seed that's buried down below
Like a pearl that lies down under
The ocean of love they call, starts hello.
Upon this vast ocean, two souls were me and you
Over the waves and across the surface
I have found a love so true
The ocean of love was then the wondrous place.
-Lovelyn Layon-
With no island to see, and things are out of reach?
With dreams and mysteries filled this ocean,
And a never ending faith that someone would teach?
Have you ever felt that feeling,
Of a deep calmness within you that's hard to fight?
And no one could help you believing,
That you're striving for the right?
Did you ever sailed on an ocean,
That further placed upon your heart?
For deeply below this ocean,
Lies a silent whisper, where love starts.
An ocean of Love, the ocean of dreams
Where you can find solace and exceptional truth
Though pain resides even if you don't dream
As the existence of love bears its fruit.
The fruit of harmony, bliss, and wonder
Without the seed that's buried down below
Like a pearl that lies down under
The ocean of love they call, starts hello.
Upon this vast ocean, two souls were me and you
Over the waves and across the surface
I have found a love so true
The ocean of love was then the wondrous place.
-Lovelyn Layon-
torstai 12. huhtikuuta 2012
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Talo merenrantanäköalalla, kiitos?
Rakastan merta ja olen pikkutytöstä asti haaveillut itse rakennetusta talosta merenrantanäköalalla ja koko seinän kokoisilla ikkunoilla. Tällä tulotasolla ja epäkäytännöllisyydellä sellaista tuskin tulen saamaan - ellen sitten asettaudu Goalle tai Rion slummeihin ja iske rakennusinsinööriä - mutta haave saa toki elää. Sitä paitsi maallisen omaisuuden voi aina joku tuhota tai varastaa. Tai voi tulla perintöriita.
Seuraavassa mainio Iron & Wine esittää näkemyksensä talosta meren rannalla...
Sielun maisemia
Tartuin viime viikolla Richard Carlsonin ja Benjamin Shieldin kirjoittamaan ysäriteokseen, joka kantoi nimeä Sielun maisemia. Eri kirjoittajat pohdiskelevat ideologioiden, uskontojen ja yksilöiden näkökulmista, mikä on sielu miksi ja miten se toimii.
Muutamia sitaatteja kellastuneilta lehdiltä:
"Kun ryhdymme vaalimaan henkistä puolta, siirrymme aivan uudelle elämän tasolle. Monet elämän "ulkoiset" seikat, jotka ennen tuntuivat hyvin tärkeiltä ja merkityksellisiltä, alkavat tuntua merkityksettömiltä, jopa typeriltä. Tavallinen arkielämä saa uuden merkityksen ja muuttuu entistä rikkaammaksi. Kun aistimme "tavanomaisuuden " jumalallisuuden, "tavallinen" elämä alkaa tuntua epätavalliselta." -Richard Carlson
"Meditointi ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, eikä se ole "pelkkää" uskoa sielun olemassaoloon. Elämän ongelmiin ei ole olemassa "yhtä ratkaisua"." -Jon Kabat-Zinn
Ja lopuksi, koska pääsiäisen aikaa elämme:
"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?" -Mark. 8:36
Muutamia sitaatteja kellastuneilta lehdiltä:
"Kun ryhdymme vaalimaan henkistä puolta, siirrymme aivan uudelle elämän tasolle. Monet elämän "ulkoiset" seikat, jotka ennen tuntuivat hyvin tärkeiltä ja merkityksellisiltä, alkavat tuntua merkityksettömiltä, jopa typeriltä. Tavallinen arkielämä saa uuden merkityksen ja muuttuu entistä rikkaammaksi. Kun aistimme "tavanomaisuuden " jumalallisuuden, "tavallinen" elämä alkaa tuntua epätavalliselta." -Richard Carlson
"Meditointi ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, eikä se ole "pelkkää" uskoa sielun olemassaoloon. Elämän ongelmiin ei ole olemassa "yhtä ratkaisua"." -Jon Kabat-Zinn
Ja lopuksi, koska pääsiäisen aikaa elämme:
"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?" -Mark. 8:36
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Kaunis nainen Hawaiilta
Virtuoosimainen ja kuvankaunis Taimaine Gardner antaa ukulelelle siivet. Ei voi muuta kuin ihailla! :)
perjantai 10. helmikuuta 2012
maanantai 6. helmikuuta 2012
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Keijo
Tarinan Keijo ei ole kukaan todellinen ihminen (tai ainakaan minä en häntä tunne), mutta seuraava tuotokseni on kaikesta huolimatta omistettu kaikille Keijo-nimisille pikkukriminaaleille...
KEIJO
Se mies oli hervoton nisti
ja entiseltä ammatiltaan alkoholisti
äiti pasifisti, isä rasisti
poikansa Keijoksi risti.
Oli lapsena keinuhevosta, jojoa
eikä matikan kokeista yhtään pojoa
lapsena kokeili käsiojoa
mut kasvoilleen sai vain sohjoa.
Katujen varjot kasvoilleen piirsi
viiltävät loukkaukset tuonnemmas siirsi
terävä ja tylppä ranteensa viilsi
sydämen kipunat karrelle hiilsi.
Vaik' taivalta sataa kylmintä lokaa
joskus myös naikkosen kadulta pokaa
mut jos se häilyy tai reippaasti mokaa
on turha odottaa mahista tokaa.
Subu vei filtterit, viina mutterit
pikkumurroista jo kutsuu kalterit
veivinsä heittää myös falskit kaverit
kolisee tiilien sisässä patterit.
Voisiko paistaa ikkunasta valo?
Voisiko koittaa toisenmoinen talo?
Suunnaksi Häme tai vaikkapa Salo
tai kaivetaan maan alle onkalo!
Nyt oon vapaa mies ja itseni herra
ja duunini sikasiisti Kodin Terra
kun täältä joskus meen, poistun yhden kerran
katson silmiin vilpittömän Suomen serran.
KEIJO
Se mies oli hervoton nisti
ja entiseltä ammatiltaan alkoholisti
äiti pasifisti, isä rasisti
poikansa Keijoksi risti.
Oli lapsena keinuhevosta, jojoa
eikä matikan kokeista yhtään pojoa
lapsena kokeili käsiojoa
mut kasvoilleen sai vain sohjoa.
Katujen varjot kasvoilleen piirsi
viiltävät loukkaukset tuonnemmas siirsi
terävä ja tylppä ranteensa viilsi
sydämen kipunat karrelle hiilsi.
Vaik' taivalta sataa kylmintä lokaa
joskus myös naikkosen kadulta pokaa
mut jos se häilyy tai reippaasti mokaa
on turha odottaa mahista tokaa.
Subu vei filtterit, viina mutterit
pikkumurroista jo kutsuu kalterit
veivinsä heittää myös falskit kaverit
kolisee tiilien sisässä patterit.
Voisiko paistaa ikkunasta valo?
Voisiko koittaa toisenmoinen talo?
Suunnaksi Häme tai vaikkapa Salo
tai kaivetaan maan alle onkalo!
Nyt oon vapaa mies ja itseni herra
ja duunini sikasiisti Kodin Terra
kun täältä joskus meen, poistun yhden kerran
katson silmiin vilpittömän Suomen serran.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Aistit
"...aistimme todellakin ansaitsevat tulla käsitellyiksi mitä suurimmalla kunnioituksella... sillä tuuli on tuuli, ja auringon lämmittäessä kaarnapalasessa on enemmän vastauksia kuin kaikissa niissä kysymyksissä, joita ikinä voimme kuvitellakaan esittävämme."
-Håkan Nesser: Flugan och evigheten, 1999
-Håkan Nesser: Flugan och evigheten, 1999
maanantai 9. tammikuuta 2012
Unkarilaispaidoista
Seuraava essee on yli kymmenen vuoden takaa lukioajoiltani ja jostain syystä mieleni tekee lähettää se nyt arkistojeni kätköstä bittiavaruuteen. Lennä!
Kävin viime kesänä Unkarissa. Maksoin kalliisti päästäkseni grillaamaan itseäni Keski-Euroopan polttavaan aurinkoon kolmen tähden hotelliin keskelle idyllistä pikkukaupunkia, maistelemaan slaavilaisen keittiön erikoisuuksia - ja etsimään unkarilaisen käsityöosaamisen helmeä, kukkaiskirjailtua perinnepaitaa. Vaan Pekka Poutapa huijasi minua: alkuviikosta sain katsella hotellihuoneeni suuresta, aristokraattisen veistoksellisesta ikkunasta Cherbourgin sateenvarjojen nytkähtelyä kymmenen metrin korkeudesta. Kyllästyin katselemiseen ja hankin oman. Vaatevarastonikaan ei ollut säänmukainen, mutta alakerran kioski ja takkahuoneen viltit saivat minut unohtamaan, että olin tullut Itä-Euroopan Lontooseen.
En lähtenyt matkalle pelkästään laulamaan, kuten 50 seuralaistani. Olin tullut Unkarisn pustalle paitsi rääkkäämään tililleni kertyneitä edellisvuoden mansikanpoiminta-ansioita, myös metsästämään 14 vuoden takaisten valokuvien innoittamana lapsuudenmuistojani. 14 vuotta sitten, eräänä kesäpäivänä istuin serkkujeni kanssa heidän rintamamiestalonsa rappusilla kummitätini antama unkarilaispaita ylläni. Olin huoleton ja hymyileväinen, murhetta vailla. Muutama tunti kuvan oton jälkeen taistelin hengestäni Kajaanin linnan raunioilla, kun olin vähällä tippua laiturilta veteen syöttäessäni pululle kuivaa pullaa.
Toisessa kuvassa olin isäni kanssa kalalla. Oli alkusyksy eikä seitinohut unkarilaspaitani taatusti lämmittänyt samalla tavalla kuin isäni villapaita - varsinkaan märkänä. Etenkään neljävuotiaan veneessä hyppineen ikiliikkujan yllä. Kolmannen kerran tuo 110-senttisille tarkoitettu paita päätyi kylläkin arvoiseensa tilanteeseen - kulttuurikeskus Kanttilan kevätjuhlaan - mutta vaatteen omistaja päätti pulahtaa pienois-Niagaraan. Valitettavasti viimeisimmästä tarinasta ei ole jäänyt vedenpitäviä todisteita jälkipolville.
Raivasin tieni Budapestin vanhaan kaupunginosaan, josta olin kuullut kummitätini ostaneen aikaisemman paitani. Nilkuttaessani melkein tunnin loivaa, mukulakivistä ylämäkeä vaaleanpunainen haisunäätäsateenvarjo olallani löysin ensimmäisiä merkkejä perinne-esineistä. Kauniita ja halpoja - ajattelin sen johtuvan forintin heikosta kurssista. Olin uupunut, aikaa viisi minuuttia eikä myyjä ymmärtänyt englantia. Valikoimakin oli aivan liian laaja. Jokainen paita näytti erilaiselta - ja paremmalta kuin edellinen. En edes sovittanut valitsemaani paitaa ja sain yllättyä kotiin päästyäni: ahdas kaula-aukko ja väljä vyötärö. Kuinka epämuodikasta ja -mukavaa, mutta ah, niin alkuperäistä!
Nyt kun postimyyntikuvastot ja tusinaketjujen myymälät ovat hyväksyneet etniset kukkaispaidat mallistoonsa nämä-pysyvät-sittenkin-päällä-housujen ja uskallan-näyttää-napani-paitojen rinnalle, minunkaan ei enää tarvitsisi tehdä toista Unkarin keikkaa voidakseni ostaa budapestiläisesta tavaratalosta lapsityövoimalla teetettyjä perinnepaitoja. Uuden tulemisen kokivat muutama vuosi takaperin myös norjalaisvillapaidat. Mitenhän tämä mahtoi vaikuttaa omanarvontuntoistiin norjalaisiin? Seuraavat pari vuotta näyttävät, tuleeko unkarilaispaidoista massamuotia vai floppi. Vaikka Jennifer Lopezkin poseerasi hiljattain Cosmon kannessa naapurin mummon yöpaita yllään, eivät ihmiset välttämättä hyväksy uutta trendiä.
Onko länsimaisen muodin mekka, Pariisi, valjastanut kuluttajat muotiteollisuuden suitsiin? Ovatko muotisuunnittelijat löytöretkiläisiä vai varkaita (vai molempia?) rohmutessaan ideoita etnisiltä vähemmistöiltä ja hyödyntäessään kansanperinnettä voitontavoittelussaan? Miltähän mahtaisi tuntua, jos Kelly Osbourne laittaisi Grammy-gaalaan Itä-Hämeen kansallispuvun?
Tavallisen unkarilaisen elämää perinnepaidan marssi suuren maailman parrasvaloihin tuskin liikuttaa. Mikä on yhden mielestä oman kulttuurin esiin tuomista, on toisesta kulttuurien väkinäistä yhteensulauttamista, jopa plagiointia. Perinnevaatteiden patentointi on kuitenkin käytännössä mahdotonta ja turhaa, sillä kaltaiseni kirjailuiden ja kukkaisköynnösten sokaisemat tulevat silti kuin Christianian valloittajat ja antavat tukensa unkarilaiselle turismille. Aito on aina aito.
Ovatko länsimaalaiset kuitenkin liian vallanhaluisia? Surullisen kuuluisista löytöretkistä ja siirtomaa-ajasta on tehty tusinoittain Hollywood-pätkiä - tosin japanilaisilta työmoraalinsa omaksuneet bollywoodilaiset olisivat tehneet samassa ajassa satoja - eikä vallanhimolle näy loppua. Intiaanien, moorien, hindujen ja kommunistien jälkeen Länsi-Euroopan suuret voivatkin siirtyä nokittelemaan oman leirinsä heikompia. Robin Hood -moraalista on mukava kertoa kansanloruna - pitäkööt arabit Tuhannen ja yhden yön satunsa.
Brittiläisestä karjankasvattajasta mallia ottaneena paitani myynyt vanha unkarilaisnainen ei tainnut osoitella näyttävästi takuukuittiaan pienen liikeluukkunsa ovensuussa. Ei minulla ollut epäilyksiä. Olin viaton turisti. Mutta kotona, kosketellessani paitani koristekuvioita huomaan pistojen epäilyttävän säännönmukaisuuden. Langankierto on suhruinen.
Muodin syvin, kankaanohut olemus ei ole vielä koskaan pettänyt seuraajaansa. Uskallan luottaa siihen päivään, jolloin nämä tällä hetkellä Seppälän näyteikkunassa päivää paistattelevat kopiot kelpaavat enää trendikkyytensä puolesta vajan kevätsiivouksen luutuiksi. Toivon mitä hartaimmin sen päivän koittavan jo huomenna! Sitä ennen minun täytynee ostaa UFF:in euron päiviltä sellainen ajaton musta unkarilaisen perinnepaidan liivi, jossa on myös kukkakuvioita, mutta jota eivät kaiken maailman muodin huikentelijat pysty kopioimaan.
Kävin viime kesänä Unkarissa. Maksoin kalliisti päästäkseni grillaamaan itseäni Keski-Euroopan polttavaan aurinkoon kolmen tähden hotelliin keskelle idyllistä pikkukaupunkia, maistelemaan slaavilaisen keittiön erikoisuuksia - ja etsimään unkarilaisen käsityöosaamisen helmeä, kukkaiskirjailtua perinnepaitaa. Vaan Pekka Poutapa huijasi minua: alkuviikosta sain katsella hotellihuoneeni suuresta, aristokraattisen veistoksellisesta ikkunasta Cherbourgin sateenvarjojen nytkähtelyä kymmenen metrin korkeudesta. Kyllästyin katselemiseen ja hankin oman. Vaatevarastonikaan ei ollut säänmukainen, mutta alakerran kioski ja takkahuoneen viltit saivat minut unohtamaan, että olin tullut Itä-Euroopan Lontooseen.
En lähtenyt matkalle pelkästään laulamaan, kuten 50 seuralaistani. Olin tullut Unkarisn pustalle paitsi rääkkäämään tililleni kertyneitä edellisvuoden mansikanpoiminta-ansioita, myös metsästämään 14 vuoden takaisten valokuvien innoittamana lapsuudenmuistojani. 14 vuotta sitten, eräänä kesäpäivänä istuin serkkujeni kanssa heidän rintamamiestalonsa rappusilla kummitätini antama unkarilaispaita ylläni. Olin huoleton ja hymyileväinen, murhetta vailla. Muutama tunti kuvan oton jälkeen taistelin hengestäni Kajaanin linnan raunioilla, kun olin vähällä tippua laiturilta veteen syöttäessäni pululle kuivaa pullaa.
Toisessa kuvassa olin isäni kanssa kalalla. Oli alkusyksy eikä seitinohut unkarilaspaitani taatusti lämmittänyt samalla tavalla kuin isäni villapaita - varsinkaan märkänä. Etenkään neljävuotiaan veneessä hyppineen ikiliikkujan yllä. Kolmannen kerran tuo 110-senttisille tarkoitettu paita päätyi kylläkin arvoiseensa tilanteeseen - kulttuurikeskus Kanttilan kevätjuhlaan - mutta vaatteen omistaja päätti pulahtaa pienois-Niagaraan. Valitettavasti viimeisimmästä tarinasta ei ole jäänyt vedenpitäviä todisteita jälkipolville.
Raivasin tieni Budapestin vanhaan kaupunginosaan, josta olin kuullut kummitätini ostaneen aikaisemman paitani. Nilkuttaessani melkein tunnin loivaa, mukulakivistä ylämäkeä vaaleanpunainen haisunäätäsateenvarjo olallani löysin ensimmäisiä merkkejä perinne-esineistä. Kauniita ja halpoja - ajattelin sen johtuvan forintin heikosta kurssista. Olin uupunut, aikaa viisi minuuttia eikä myyjä ymmärtänyt englantia. Valikoimakin oli aivan liian laaja. Jokainen paita näytti erilaiselta - ja paremmalta kuin edellinen. En edes sovittanut valitsemaani paitaa ja sain yllättyä kotiin päästyäni: ahdas kaula-aukko ja väljä vyötärö. Kuinka epämuodikasta ja -mukavaa, mutta ah, niin alkuperäistä!
Nyt kun postimyyntikuvastot ja tusinaketjujen myymälät ovat hyväksyneet etniset kukkaispaidat mallistoonsa nämä-pysyvät-sittenkin-päällä-housujen ja uskallan-näyttää-napani-paitojen rinnalle, minunkaan ei enää tarvitsisi tehdä toista Unkarin keikkaa voidakseni ostaa budapestiläisesta tavaratalosta lapsityövoimalla teetettyjä perinnepaitoja. Uuden tulemisen kokivat muutama vuosi takaperin myös norjalaisvillapaidat. Mitenhän tämä mahtoi vaikuttaa omanarvontuntoistiin norjalaisiin? Seuraavat pari vuotta näyttävät, tuleeko unkarilaispaidoista massamuotia vai floppi. Vaikka Jennifer Lopezkin poseerasi hiljattain Cosmon kannessa naapurin mummon yöpaita yllään, eivät ihmiset välttämättä hyväksy uutta trendiä.
Onko länsimaisen muodin mekka, Pariisi, valjastanut kuluttajat muotiteollisuuden suitsiin? Ovatko muotisuunnittelijat löytöretkiläisiä vai varkaita (vai molempia?) rohmutessaan ideoita etnisiltä vähemmistöiltä ja hyödyntäessään kansanperinnettä voitontavoittelussaan? Miltähän mahtaisi tuntua, jos Kelly Osbourne laittaisi Grammy-gaalaan Itä-Hämeen kansallispuvun?
Tavallisen unkarilaisen elämää perinnepaidan marssi suuren maailman parrasvaloihin tuskin liikuttaa. Mikä on yhden mielestä oman kulttuurin esiin tuomista, on toisesta kulttuurien väkinäistä yhteensulauttamista, jopa plagiointia. Perinnevaatteiden patentointi on kuitenkin käytännössä mahdotonta ja turhaa, sillä kaltaiseni kirjailuiden ja kukkaisköynnösten sokaisemat tulevat silti kuin Christianian valloittajat ja antavat tukensa unkarilaiselle turismille. Aito on aina aito.
Ovatko länsimaalaiset kuitenkin liian vallanhaluisia? Surullisen kuuluisista löytöretkistä ja siirtomaa-ajasta on tehty tusinoittain Hollywood-pätkiä - tosin japanilaisilta työmoraalinsa omaksuneet bollywoodilaiset olisivat tehneet samassa ajassa satoja - eikä vallanhimolle näy loppua. Intiaanien, moorien, hindujen ja kommunistien jälkeen Länsi-Euroopan suuret voivatkin siirtyä nokittelemaan oman leirinsä heikompia. Robin Hood -moraalista on mukava kertoa kansanloruna - pitäkööt arabit Tuhannen ja yhden yön satunsa.
Brittiläisestä karjankasvattajasta mallia ottaneena paitani myynyt vanha unkarilaisnainen ei tainnut osoitella näyttävästi takuukuittiaan pienen liikeluukkunsa ovensuussa. Ei minulla ollut epäilyksiä. Olin viaton turisti. Mutta kotona, kosketellessani paitani koristekuvioita huomaan pistojen epäilyttävän säännönmukaisuuden. Langankierto on suhruinen.
Muodin syvin, kankaanohut olemus ei ole vielä koskaan pettänyt seuraajaansa. Uskallan luottaa siihen päivään, jolloin nämä tällä hetkellä Seppälän näyteikkunassa päivää paistattelevat kopiot kelpaavat enää trendikkyytensä puolesta vajan kevätsiivouksen luutuiksi. Toivon mitä hartaimmin sen päivän koittavan jo huomenna! Sitä ennen minun täytynee ostaa UFF:in euron päiviltä sellainen ajaton musta unkarilaisen perinnepaidan liivi, jossa on myös kukkakuvioita, mutta jota eivät kaiken maailman muodin huikentelijat pysty kopioimaan.
torstai 5. tammikuuta 2012
Sirkus on lakkautettu
Tässä joulukuun alussa kirjoittamani runottelu.
Sirkus on lakkautettu.
Prahan kadut ovat kosteat,
hiiret luikkivat nahkaiset hännät livahtaen
khakinvihreissä viemäreissä.
Tirehtööri kokoaa karavaania,
klovni on karannut nuorallatanssijan kanssa
ja norsu tallonut hiiren,
ikiaikaisen näytelmän päätös.
Valkoisen teltan laskokset
tarjosivat suojan
kyttyräselkäisille, selkärangattomille,
skolioosiin taipuvaisille, kylkiluunsa murtamille,
suuruudenhulluille taikka äitinsä hylkäämille,
työtä vieroksuville veronkiertäjille,
suurille pilvilinnoille punaisten lamppujen katveessa...
Sirkus on lakkautettu.
Lapset eivät leiki.
Tirehtööri sai surmansa
tulennielijän hönkäyksestä.
-Mari
Sirkus on lakkautettu.
Prahan kadut ovat kosteat,
hiiret luikkivat nahkaiset hännät livahtaen
khakinvihreissä viemäreissä.
Tirehtööri kokoaa karavaania,
klovni on karannut nuorallatanssijan kanssa
ja norsu tallonut hiiren,
ikiaikaisen näytelmän päätös.
Valkoisen teltan laskokset
tarjosivat suojan
kyttyräselkäisille, selkärangattomille,
skolioosiin taipuvaisille, kylkiluunsa murtamille,
suuruudenhulluille taikka äitinsä hylkäämille,
työtä vieroksuville veronkiertäjille,
suurille pilvilinnoille punaisten lamppujen katveessa...
Sirkus on lakkautettu.
Lapset eivät leiki.
Tirehtööri sai surmansa
tulennielijän hönkäyksestä.
-Mari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)