Tamara

Satu kastehelmestä ja kyyneleestä

Kasteen kimaltaessa auringossa

puhui kastehelmi kyyneleelle näin:

Lehdon kukat rakastavat minua

ja minussa peilautuvat aurinko ja pilvet.

Mutta sinä kyynel, jossa ei kukaan peilaudu

ja joka et ole kenenkään ystävä,

olet saanut surullisen osan:

Sinua pidetään ilon vihollisena

ja sinä asut surun kodissa.

Tähän kyynel vastasi hiljaa:

Minun kutsumukseni on tehnyt minusta vakavamielisen:

Olen nimittäin matkalla taivaaseen
viemään viestiä kärsivältä sielulta.

-Axel Fredenholm

Kärsivällisyyden aika

Rainer Maria Rilke (1877-1926) oli itävaltalainen runoilija, jonka tuotantoon törmäsin viime kesänä tutustuessani Panu Rajalan kirjoittamaan Aila Meriluoto -elämäkertaan, Lasinkirkas, hullunrohkea. Meriluoto on ammentanut paljon Rilken ajatuksista ja mm. suomentanut nuorempana ahkerasti miehen tuotantoa. Luettuani vastikään Rilken kenties kuuluisimman teoksen, Kirjeitä nuorelle runoilijalle, aloin ainakin jollain tasolla ymmärtää Meriluodon hehkutusta.

Rilke oli elämänsä aikana kirjeenvaihdossa useiden eri alojen ihmisten kanssa. "Nuorelle runoilijalle" kirjoitetut kirjeet oli osoitettu itävaltalaiselle upseerille, joka tunnettiin nimellä Franz Xaver Kappus. Kirjeitä nuorelle runoilijalle esittelee Rilken lähettämistä kirjeistä kymmenkunta.  Esipuheessa Kappus kertoo lähestyneensä Rilkeä parikymppisenä pojankloppina, joka oli ajatumassa kykyjään vastaamattomalle alalle eli armeijan leipiin. Kirjeenvaihto Rilken kanssa kirvoitti kuitenkin Kappuksen haaveita kirjoittamisesta siinä määrin, että hän päätyi kirjoittamaan lehtiin ja jatkoi samalla novellien, humorististen sketsien ja lyhyttarinoiden parissa.

Heti ensimmäisessä vastauksessaan Rilke tekee selväksi, ettei hänellä ole aikomuksena alkaa nuoren runoilijan kriitikoksi. Sen sijaan hän rohkaisee tätä etsimään aidosti ja luottavaisesti omaa ääntään, kirjailijan sielua ja miettimään syitä kirjoittamiselle. "Kysykää itseltänne, olisitteko valmis kuolemaan, jos Teiltä evättäisiin kirjoittaminen?" on toki kovan luokan kysymys, mutta luultavimmin aiheellinen sellainen. Luovaa työtä tekevän sisäisten motiivien on oltava riittävät, jotta olisi valmis kestämään raastavaa epävarmuutta ja julkista arvostelua. Rilke kirjoittaa mielestäni seuraavissa otteissa vallan osuvasti:

"Taiteilija ei tee laskutoimituksia, vaan kypsyy kuin puu, joka ei kiirehdi mahlansa virtaamista ja joka seisoo luottavana kevätmyrskyssä ilman vähäisintäkään huolta siitä, ettei kesä tulisi. Se kun tulee joka tapauksessa. Mutta vain näille kärsivällisille, jotka jaksavat odottaa, vaikka ikuisuuden, niin huolettoman hiljaa ja avoimina. Se läksy, jota opettelen päivittäin, kivuissani, joista olen kiitollinen: kärsivällisyys on kaikki kaikessa!"

"Te olette vielä nuori ja niin alussa, ja sitä minä Teiltä koko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessämme kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vatsauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kysymys. Eläkää kysymykset. Kuka tietää, jos eräänä päivänä elätte, itse sitä huomaamatta, vastauksetkin."

Rilke opastaa myös nuorta Kappusta kohtaamaan pohjatonta yksinäisyyttä ja menettämisen tuskaa, pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja kaiken ykseyttä sekä kehottaa nuorta miestä pyrkimään kohtuullisuuteen kaikessa mikä liittyy ruumiinnautintoihin. Erityisellä varovaisuudella hän pyytää oppipoikaansa vaalimaan rakkauden mysteeriä ja osapuolten yksinäistä tilaa. Rilken näkemyksen mukaan rakkaus näyttäisi kukoistavan vapaana ja riippumattomana. Itse hän oli kulkuri.

Aina vain yksi näyttää nousevan yli kaiken - kärsivällisyys nimittäin. Siitä Rilke ei malta olla saarnaamatta:

"Olkaa kärsivällinen, jotta kestäisitte, ja tarpeeksi yksinkertainen, jotta uskoisitte. Ja alkakaa yhä lujemmin luottaa siihen, mikä on vaikeaa. Ja pitäkää yksinäisyyttänne ystävänä. Mitä muuhun tulee, antakaa elämän kulkea. Uskokaa pois; se on oikeassa, tapahtui mitä tahansa." 

Hmm, siinäpä ajateltavaa myös nuorelle runoilijanalullevuonna 2013. :)


 

Balladi evakkolapsesta

Matkustajavaunu kolisteli kohti länttä
koleana, kirkkaana yönä
äidin juuttisäkkiin pakkaama kahvipannu
tuntui raskaalta pientä rintaa vasten
taskussa tuppo Untamon jouhia
lehmät oli jätettävä rajan taa.

Rintavat emännät hytisivät ruutumekoissaan
Terijoen asemalaiturilla
ja kantoivat puimakoneen siivilöitä
viimeiseen vaunuun
kulman takana tuoksui mahorkka,
upseeri naukkasi varttipullostaan.

Evakuointisuunnitelman mukaan
lapsivuoteiset ja imeväiset ensin
loput riviin, pinoon, nyt hiljaa!
mietin mitä me teemme
tässä panttivankidraamassa
kun yläpuolella kaartelivat punatähtiset hävittäjät
jossain kaukana ritisi ja pamahti
mutta koskaan ei osunut...

Aamulla sotilaspoliisi vei meidät
vieraiden ihmisten navettaan
piti tehdä koti:
kauriskoita pöytään, hellalle tuli
ja kuusenhavuköynnös ovenpielustaan.

Minusta tuli pikkuvanha
ja isommatkin pojat uskoivat minua
vaikka olin lyhyenläntä ja huuleni ahavoituneet
kuitenkin ihmettelin mitä äiti oikein iltaisin itki
isähän lupasi palata
kun silmut puhkeavat
välirauhakin oli solmittu.

Minä en aavistanut
että tulisi huhtikuu ja miehet tummin kulmin
pöydälle ruskea kirje
kuva äidistä aidalla
kuoresta pilkottava medaljonki
perinnön tähteet
isä oli siirtynyt tuonilmaisiin, sanoivat.

Minä en ymmärtänyt
ja kuitenkin ymmärsin
metsiä ja soita piiritti sankka savu
joka sekoittui saunan piipusta pyrkiviin tuprutuksiin
mutta minä kiipesin pihakoivuun
arvelin, että sieltä näkisin vielä Viipuriin
ja siihen luottaen
nukahdin tilhen pesän lämpöön.

Otteita Aurinkolaulusta

Eino Leinon päivä tuli ja meni, mutta miehen runot elävät maanantaisessa heinäkuun aamussa. Yksi kestosuosikeistani lienee Leinon Aurinkolaulu, jonka puolivaiheilta on löydettävissä viisautta kohdata myös vaikea lähimmäinen.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kun itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet,
taas kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.

Mymmelimekko sairaalakankaasta

Maryn Mekkofäktöri sai vihdoin suunniteltua ja toteutettua pitkään muhineen sinivalkean projektin, jonka pääasiallisena inspiraation lähteenä oli Tapiolan Heikintorilta löytynyt mymmelimekko. Mekko tuli päiväuniinkin, mutta en saanut aikaiseksi käydä ostamassa sitä ennen malliston vaihtumista. Lisäksi Heikintorin löydös oli makutuomarin mukaan liian lyhyt... Mitähän siitäkin pitäisi päätellä? :D Ja maksoihan se aika paljon (en viitsi mainita hintaa). Sen sijaan tämäkotikutoisen tekeleen (johon ei tietenkään ollut mitään valmista kaavaa, kun en moisia harrasta) hinnaksi kertyi ehkä euro. Sain sinisen kankaan lahjoituksena sairaalasta, jossa olin joskus töissä ja pitsit kirpparilta naurettavan alhaisella hinnalla. Mutta olen enemmän kuin tyytyväinen. Tekeillä myös mekkoon sopiva kassi, johon käytin pitsin jämät. Viimeinen neula katkesi kuitenkin kriittisellä hetkellä. Huomenna kangaskaupan kautta kotiin siis... :)

Viikonlopun soundtrackiksi soveltuu...

Pyhyyden puolustuspuheenvuoro

Lueskelin kesän välipalana hämeenlinnalainen filosofian opettajan, Johannes Ojansuun kirjan Pyhyys - rajalla oleva ihminen, joka saarnaa pyhyydestä riisutun arkisesti ja mystifioimatta. Samalla kirja soveltuu mielestäni mainiosti kymmenen vuoden takaisten filosofian lukiokurssien kertausmateriaaliksi. Ojansuu tarjoilee mm. tällaisia oivalluksia:

"Pyhyyden tehtävä on suojella meitä liialta valolta, estää se "siipien palaminen", joka yrtityksistämme päästä päästä liian lähelle totuutta seuraa. Pyhittämisen hyve on sekä lopullisuuden että varmuuden rauhaan jättämistä. Pyhyys on tässä mielessä pikemminkin epätietoisuuden ja epävarmuuden kuin universaalin totuuden ja varmuuden taustavoimia. Meidän olisi opittava suojelemaan itseämme lopullisilta totuuksilta eli toisin sanottuna suojelemaan epävarmuuttamme. Meidän olisi opittava varjelemaan piilopaikkoja ja varauloskäyntejä. Mikään ei ole niin vaarallista kuin kaiken paljastuminen, sillä sen mukana kuolee myös se ihmetys ja seikkailunhalu, joiden kautta ihminen voi välttää pitkästymisen aiheuttaman moraalisen paatumuksen."