Käsillä tekemisen onnesta

Käsityöt - eritoten ompeleminen ja neulominen - ovat minulle jonkin sortin intohimo: tämän voi kai jo havaita kaappieni kulmilla ja sohvan alla juoksentelevista lankakeristä ja kangastilkuista. Näin syksyllä on erityisen muikeaa hypistellä käsityölehtiä ja -kirjoja, kuolata Lankamaailman ihanuuksille ja istua villalämmittimien ja teekupposen kanssa parvekkeella kutoen ties kuinka monetta sukkaa. (Btw. Kiitos Virpi Salmelle viiltävästä syysihmisiä solvaavasta kolumnista! :D)

Edellä mainittuihin seikkoihin nojaten monelle tuttavalleni onkin ollut hämmästys, että käsityönumeroni oli peruskoulussa seiska. Silloin se ei perfektionistista nuorta naista ilahduttanut, mutta nyttemmin olen oppinut olemaan seitsikostani jopa hitusen ylpeä. Esimerkiksi kasi ja kutonen ovat jo osoittelevampia numeroita. Seiskassa on minusta jotain rebelliä. Käsitöitä pitäneiden puutarhatonttutätien mielestä se taas tarkoitti sitä, että kädentaitoni olivat tyydyttävät. Eivät nyt aivan luolanaisen tasoa, mutta tuskin siitä mitään hoviompelijaa tulisi.

Jostain syystä teini-iän passiivinen kapinani ja toisaalta luonteelleni omainen vastarannankiiskeys kärjistyivät käsityötunneilla. Kuinka monta kertaa toivoinkaan, että olisin valinnut parhaan kaverini tavoin puukäsityöt! Mielestäni pilkunviilaus ja kaavoihin kangistunut ohjenuorien noudattaminen kuuluivat loogisiin lajeihin, kuten kieliin ja matematiikkaan - eivät ns. taideaineisiin. Ihme ja kumma, mutta innostukseni väkertämiseen säilyi kannustuksen puutteesta huolimatta ja olenkin hyödyntänyt kutomisen ja ompelukoneen surruutuksen suomaa meditatiivista mielentilaa esimerkiksi tentteihin lukujen yhteydessä ja muissa kinkkisissä tilanteissa. Ne vievät flow´hun. Taannoiset käsityömaikkani varmasti nostaisivat merkitsevästi kulmiaan, jos kuulisivat, että pyrin jopa jossain vaiheessa opiskelemaan vaateompelua!

Seuraavan kuvan myötä lähtevät lämpimät syysterveiset kaikille rättikässän maikoille ja muillekin vaahteranlehdettyvien katujen maskoteille:

Mary Design :)