Polun päässä

Joinain hetkinä tuntuu, että kaikki on jo sanottu, tehty, pilkottu, pinottu, venytetty ja vanutettu. Mitä uutta voisin mistään sanoa? Mihin kurottaa? Tien päässä näkyy pelkkä harmaa betoniseinä. Loppu näyttää häämöttävän. Kalpeassa kangastuksessa, juuri metriä ennen maalia Elämä kuitenkin päättää osoittaa jonkin vavahduttavan yksityiskohdan: "Oletko huomannut tuon?", "Entä mitä ajattelet tästä?", "Eikö ole ihmeellistä?"

Elämän spiraali jatkaa matkaansa. Sen dna-nauhat kuljettavat mustaan aukkoon, jos antautuu niiden vietäviksi. Imu on vastustamaton. Utealiaisuus usein voittaa. Vai onko se elämännälkä? Seuraavassa Vesku tulkitsee mm. näitä tuntoja...

Kappale tuo mieleeni Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon, jossa pääosassa on parisuhteen päättyminen, mutta tunnelma lienee joksenkin sama:

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…

Jäi hymyily surullinen.