Kuuntelen usein aamuisin Muistojen bulevardia Ylen Ykköseltä. Tänä postmodernin hajanaisuuden aikakautena harvat asiat enää todella puhuttelevat, mutta onneksi meitä vanhoja runosieluja sentään vielä muistetaan silloin tällöin laadukkaalla radio-ohjelmalla. Muistojen bulevardi tuntuu olevan itselleni jotain elämää suurempaa, niin siirappiselta kuin se ehkä kuulostaakin. Pysyn vankasti siinä katsantokannassa, että sieluani riipivin musiikki on jo saateltu tähän maailmaan. Tulen tuskin koskaan näkemään fanittamiani nimiä elävänä. Armoton tosiasia on se, että olen syntynyt täysin väärälle vuosikymmenelle - ehkä vuosisadallekin - ja rakastan poimia vanhan musiikin virrasta naivismin kukkasia, kuten tämä seuraava. Meillä on vain tämä päivä, muusta emme tiedä eikä kai tarvitsekaan. Mutta unelmat - niitä kohti on mentävä!
I met a man who had a dream he had since he was twenty.
I met that man when he was eighty-one.
He said too many people just stand and wait up til the mornin',
Don't they know tomorrow never comes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti