Karjalaisuuden anatomia

Äitini suku on Karjalasta. Itärajan immeisten eloisuus solahtikin suoniini jo äitinmaidossa ja karjalaismummolassa oli aina erityinen tunnelmansa. Yläasteikäisenä sain oudon maineen hehkuttamalla Laila Hirvisaaren kirjoja ja sotahistoriaa. Riipaiseva kaipaus menetettyyn maahan, karjalaiseen paratiisiin Monrepos´n puutarhassa valtasi runotytön. Vanhemmiten olen alkanut myös kiinnostua niinkin keski-ikäisestä asiasta kuin sukututkimuksesta. Omia juuria etsiessä voi joutua hupaisiinkin tilanteisiin, kuten tämä Karjalan monet kasvot -kirjasta löydetty Eino Haukan runo (kiitos Juho!) kertoo:

Mitä karjalaisuus on II

Karjalaisen isän

puolikarjalainen tytär

kysyi pohjalaiselta äidiltään:

-         - Äiti, mitä karjalaisuus on?

Pohjalainen äiti

sijoitti seitsemännen leivän uuniin,

sulki luukun, laski lapion, mietti ja sanoi:

-         - Mahtako tua olla järin tärkiää

tai pysyväisluontoosta?

Mulle ny kumminkin on tärkiätä se,

että huusholli talos hoituu ja oorninki pysyy.

Mutta isäs näkyy tullehen kotia,

mee kysymähän siltä.

Sill on vastaus aina valmihina

ja sana hallussaan.

”Komia luanto on naisen paras koristus”, se sanoi,

eikä ostanu mulle kalevalariipusta.

Mees kysymähän notta mitä se karjalaasuus on.

Meni tyttö ja kysyi.

Isä löi käsiä yhteen ja päivitteli:

-         - Voi tyttö rukka,et sie tiijä?

Eiks kouluskaa opeteta

näin tärkiää asjaa?

No eihän sitä mitä,

Maammekirjaki o pantu uusiks

ja Topelius tarajaa ja Gabrieli kans.

Katsoha sie, mie luule

et mie en voi auttaa.

Mie oon näät ite evakko, siirtokarjalaine,

jäävi ilman muuta.

Puolueetonta lausuntoo en pysty antamaa.

Mut siul o pohjalaine äiti,

hää ei oo jäävi.

Hää on jämäkkä nainen,

kestänt minnuuki toistkymment vuotta,

kyl hää tietää mitä karjalaisuus o.

Kipaseppas kysymää.

Hymyili tyttö ja palasi

äitinsä luo tuvan lämpöön,

paistuvan leivän ja elämän

tuoksuun siunattuun,

onnelliseen arkeen.

Jäi selittämättä karjalaisuus,

ilmiö ajassa, paikassa ja ihmisessä,

tuhannen vuoden kooste,

isien ja äitien perintö

kielen ja mielen kokonaislaatu

purona solisten

vuoksena kohisten,

yhtyen jokiin, järviin, mereen ihmisten mereen,

muuttuen ja muuttaen,

häviämättä, katoamatta.

Siinä on karjalaisuus, siinä.

Siinä se on.

Jostain syystä tämä pohjalaisen ja karjalaisen kansanperinteen erilaisuus ja tietynlainen yhteensovittamattomuus huvittaa minua suuresti. (Kun minulle tätä ensimmäistä kertaa luettiin, kuulin karjalaisisännän sanovan vaimostaan"Mut siul o pohjalaine äiti,hää ei oo häävi." Niinkin se kai olisi voinut taipua...) Ottamatta sen enempää kantaa heimoliittojen onnistuneisuuteen haluan kuitenkin todeta, että itselleni puolikarjalaiset juuret merkitsevät ennen kaikkea pyrkimystä tietynlaiseen hyväntahtoisuuteen ja omastaan antamiseen, leikkisää kepeyttä ja toisaalta ymmärrystä kärsiviä, sorrettuja ja "evakkoon" joutuneita kohtaan. Se on juurevaa tietoisuutta pärjäämisestä vaikeinakin aikoina, kaikesta huolimatta. Kun vain pystyisi olemaan juuriensa mittainen...

Aah, en varmaan koskaan lakkaa haikailemasta kadotettuja rajantakaisia puutarhoja, valkoisia siltoja Viipurin liepeillä...