Kaikki se aika joka sinulle kuuluu

Kevättalvella käteeni ojennettiin Michael Enden 1970-luvulla kirjoittama fantasiatarina Momo-nimisestä tytöstä, joka asuu antiikinaikaisen amfiteatterin raunioilla. Tarina on erittäin opettavainen myös kiireeseen takertuneelle aikuiselle ja kuhisee arjen filosofiaa. Wikipedia tietää kertoa seuraavaa: "Momolla on eräs ominaisuus: hän osaa todella kuunnella muita, kun heillä on huolia. Momo ja hänen ystävänsä huomaavat pian, että ihmisillä ei olekaan enää aikaa mihinkään. He saavat selville, että syy on aikaa varastavien harmaiden herrojen. Eräänä iltana Momo löytää Kassiopeia-nimisen kilpikonnan, joka vie hänet mestari Horan, ajan herran luo. Mestari Horan ja Kassiopeian avulla Momo taistelee harmaita herroja vastaan ja onnistuu palauttamaan ihmisille sen kaiken ajan, jonka harmaat herrat olivat heiltä riistäneet."

Muutamia suosikkikohtiani:

Mestari Hora hymyili ja oli hetken vaiti ennen kuin vastasi:
- Jos ihmiset tietäisivät mitä kuolema on, he eivät enää pelkäisi sitä. Ja jos he eivät pelkäisi sitä, kukaan ei voisi enää varastaa heiltä elinaikaa.

-Muistathan aikakukat, mestari Hora sanoi. - Sanoin silloin, että jokaisella ihmisellä on samanlainen kultainen ajan temppeli, koska jokaisella on sydän. Jos päästää harmaat herrat sydämeensä, he kiskovat näitä kukkia yhä enemmän itselleen. Mutta jos aikakukat revitään irti sydämestä, ne eivät voi kuolla, koska ne eivät ole ehtineet lakastua paikoilleen. Toisaalta ne eivät voi elääkään, koska ne on riistetty siltä jolle ne kuuluvat. Ne pyrkivät jokaisella säikeellään kohti oikeaa omistajaansa.

Äkkiä Momo tunsi ikään kuin tärähdyksen, mutta se ei liikuttanut maata vaan aikaa, se oli tavallaan ajanjäristys. Sitä ei voinut sanoin kuvata. Vavahdusta seurasi jyrinä, jollaista ihmiskorva ei ollut ennen kuullut. Se oli kuin vuosisatojen syvyyksistä kohonnut huokaus.
Ja sitten se oli ohi.
Samalla hetkellä katkesi kuin veitsellä leikaten kellojen moniääninen tikitys ja surina ja pimputus ja kilkattelu. Heilurit pysähtyivät siihen asentoon, missä ne sattuivat olemaan. Kaikki, aivan kaikki oli hiljaa. Ja maailman ylle levisi niin rikkomaton hiljaisuus, ettei sellaista ollut ikipäivinä koettu. Aika oli lakannut virtaamasta.